Johdanto mehiläishoidon juttusarjaan – matkani kurssilta pesän perustamiseen

Aloitan uuden juttusarjan mehiläishoidon peruskurssista ja omasta matkasta kohti ensimmäistä pesää. Pilkon kokemukseni pieniin, helposti luettaviin osiin – luvassa on oivalluksia, käytännön vinkkejä ja tarinoita kurssipäivien kulisseista.

Viisi kurssipäivää, jotka muuttivat kaiken

Kuvapankissani odottaa valtava määrä mehiläishoidon kuvia ja muistiinpanoja viime vuoden Mehiläishoidon peruskurssilta sekä syksyn emomehiläismaidon kosmetiikkakurssilta. Vuoden takainen niskavamma ja sitä seurannut leikkaus veivät voimat niin, että moni ihana asia jäi kirjoittamatta blogiin – mutta nyt on aika korjata se.

Sen sijaan että tekisin yhden jättimäisen romaanin, pilkon kokemukseni pienempiin, helposti luettaviin juttupaketteihin. Näin pääset mukaan kurssipäivien tunnelmaan pala kerrallaan, ja voin samalla kertoa siitä, mitä opin mehiläisistä, pesän hoidosta ja omista oivalluksistani.

Tutkimme pesää rauhassa, ja jostain syystä iso mehiläisjoukko päätti pitää torikokouksen juuri minun selässäni. Muilla ei ollut juurikaan ylimääräisiä matkustajia – ilmeisesti olin päivän “makein” kohde, vaikka hajusteita en käytä. Ehkä mehiläiset vain tunnistavat hyvän tyypin.

Miten kaikki alkoi?

Lähdin Lepaalle HAMI:n Mehiläishoidon peruskurssille lähes nollatiedoilla. Tiesin mehiläisistä lähinnä sen, että ne ovat kauniita, tärkeitä pölyttäjiä ja että perheemme kuluttaa hunajaa enemmän kuin kehtaan myöntää.

Matka Porista Lepaalle on 2,5 tuntia, ja minulla on aina sama rituaali: pysähdyn aamiaiselle siihen yhteen huoltoasemaan, jossa on hotellitasoinen aamiainen 9,50 eurolla. En saa syötyä heti herättyäni, joten tämä pysähdys on pelastus – muuten olisin nälkäinen jo ennen lounasta.

Kurssipäivät olivat intensiivisiä. Teoriaa, käytännön harjoituksia, keskusteluja ja oivalluksia. Ryhmä oli ihanan kirjava: mukana oli jopa alakoululainen, joka oli jo lukenut mehiläiskirjoja enemmän kuin moni aikuinen. Hän toi päiviin valtavasti iloa ja uteliaisuutta.

Lähikuva emomehiläiskennosta, joka poistetaan, jotta pesään ei synny kilpailevaa emoa ja parveilua. Tällä kertaa mehiläiset eivät kerääntyneet kuvaan – ehkä ne olivat edelleen selkäni “torikokouksessa”.

Muutamasta kurssikerrasta olen jo kirjoittanut, niihin pääset näistä linkeistä.

Mehiläisistä yleisesti

Hukkasin emon

Miksi en vielä viime vuonna ottanut omaa pesää?

Kurssi oli hyödyllinen ja inspiroiva, mutta en silti uskaltanut ottaa omaa pesää. Moni muu uskalsi. Tänä vuonna menen kurssille uudestaan apupuutarhurini kanssa – ja nyt otamme pesän.

Pesä tulee mökille, ei kaupunkiin. Vaikka mehiläispesiä on katoilla ja kaupunkipuutarhoissa, en halua säikäyttää lapsiperhe-naapureita. Ehkä myöhemmin, kun lapset ovat isompia.

Kaksi mehiläistä juttelemassa tuoreiden kennokennojen päällä – hunaja kiiltää kirkkaana ja työ jatkuu saumattomana yhteistyönä. Näillä kahdella oli selvästi tärkeä palaveri meneillään, ja tällä kertaa he eivät pitäneet kokousta selässäni.

Mehiläishoito ei ole vain hunajaa ja kukkia

Pesillä pitää käydä säännöllisesti, vähintään 9 päivän välein. On tarkistettava:

• onko uutta sukupolvea tulossa

• onko pesässä ahdasta ja parveilun riski

• tarvitsevatko mehiläiset lisäruokaa

• onko emokennoja, jotka pitää poistaa

• täyttyvätkö kehät ja tarvitaanko uusia kerroksia

Hyvänä hunajavuotena pesätorni voi olla yllättävän korkea. Onneksi apupuutarhurini on pitkä ja vahva – itse olen vahva, mutta pituutta ei ole siunaantunut.

Mehiläishoitoon tarvitaan myös melkoinen määrä tarvikkeita: puku, savutin, pesät, kehät, pohjukevahat, varroatorjunta, linko… lista on pitkä, mutta innostus vielä pidempi.

Miksi kemialliset torjunta‑aineet eivät ole ongelmattomia puutarhassa

Leppäkerttu on tuiki tärkeä apulainen

Moni pohtii, pitäisikö puutarhassa käyttää kemiallisia torjunta‑aineita rikkaruohojen ja tuholaisten hallintaan. Tässä muutamia näkökulmia, jotka auttavat arvioimaan, mitä kaikkea kemikaalien käyttö voi aiheuttaa maaperässä ja koko pienessä ekosysteemissä.

Kemialliset aineet eivät ole tarkkoja kohteissaan 

Torjunta‑aineet ovat epäspesifejä. Ne eivät vaikuta vain yhteen rikkaruohoon tai yhteen tuholaislajiin, vaan samalla kärsivät monet muutkin eliöt – myös ne, joista olisi puutarhalle hyötyä.

Hyötyeliöiden väheneminen voi näkyä esimerkiksi pölytyksen heikkenemisenä tai hajottajaeliöiden vähenemisenä.

Moni varmasti miettii, että pitäisikö vai eikö pitäisi käyttää kemikaaleja torjumaan puutarhasta rikkaruohoja ja tuholaisötököitä. Otan tässä esille muutamia näkökulmia, joista jokainen voi sitten päättää, että antaako niiden vaikuttaa päätöksentekoon ensi kerralla.

Maaperän reaktiot ovat monimutkaisia

Maaperä ei ole laboratorio. Siellä on jatkuvasti käynnissä lukemattomia kemiallisia ja biologisia reaktioita, joihin torjunta‑aineet voivat osallistua tavoilla, joita ei täysin tunneta.

Vaikka aineita testataan paljon, todelliset olosuhteet vaihtelevat niin suuresti, että kaikkia mahdollisia reaktioita ei voida ennustaa.

Osa aineista muuttuu matkan varrella haitallisemmiksi

Kaikki kemialliset aineet eivät hajoa suoraan harmittomiksi. Osa muodostaa välituotteita, jotka voivat olla alkuperäistä ainetta myrkyllisempiä.

Tämä vaihe jää helposti huomaamatta, koska välituotteet eivät näy valmiissa tuoteselosteissa, mutta ne voivat vaikuttaa maaperän eliöihin pitkään.

Suomen ilmasto hidastaa hajoamista

Laboratoriokokeet eivät vastaa Suomen olosuhteita. Meillä on:

• vetinen ja viileä syksy

• pitkä kylmä talvi

• sulamisvesien kevät

Kylmä ja märkä maa hidastaa kemiallista hajoamista. Aineet voivat pysyä maassa huomattavasti pidempään kuin testitulokset antavat ymmärtää.

Mitä tapahtuu, kun maaperän hajottajat kärsivät?

Kun torjunta‑aineet osuvat hajottajaeliöihin, seuraukset näkyvät nopeasti:

• Maatuminen hidastuu.

• Kasvijätteet eivät hajoa normaalisti.

• Ravinteet eivät vapaudu kasvien käyttöön.

• Tarvitaan enemmän ostolannoitteita.

• Kasvijätteet voivat alkaa mädäntyä ja tuottaa haitallisia yhdisteitä.

• Taudit voivat säilyä kasvijätteissä ja tartuttaa uutta kasvustoa.

• Ravintoketju kärsii: hajottajia syövät eliöt vähenevät, ja niiden perässä kärsivät sammakot, linnut, jyrsijät ja monet muut.

Pienessäkin puutarhassa vaikutus voi olla yllättävän laaja.

Liero ja sarvikuonokkaan toukka.