Kehien rakentamisen salat – ja miksi tämä vaihe vei minut mukanaan

Mehiläispesän sisällä on oma pieni maailmansa, ja sen perustana ovat kehät, jotka me ihmiset rakennamme. Vasta vahapohjukkeen päälle mehiläiset tekevät sen todellisen taidonnäytteen: täydelliset, symmetriset kennot, jotka ovat luonnon insinööritaidon huippua.

Mistä kehät tulevat – ja miksi aloittelija etsii käytettyä

Kehä valmiina pesään: vahapohjuke kiinnitetty ja tukirakenne näkyy selkeästi.

Kehät voi ostaa uutena kaupasta, tilata mehiläishoitajien keskusteluryhmistä tai koota itse valmiista osista. Minä taidan aloittaa harrastuksen hieman kevyemmällä budjetilla ja etsiä käytettyjä tarvikkeita.

Käytetyissä on kuitenkin yksi tärkeä huomio: ne pitää putsata huolellisesti, jotta pesään ei kulkeudu tauteja. Mehiläiset ovat tarkkoja, ja niin pitää olla hoitajankin.

Kehien rakentaminen – kuin pienen laatikon tekisi

Kehät kootaan muotoilluista puurimoista, vähän kuin rakentaisi pienen laatikon ilman seiniä. Pohja ei ole puuta, vaan vahaa. Rimat naputellaan kiinni pienillä nauloilla, ja siinä on jotain yllättävän meditatiivista.

Kun sain ensimmäisen kehyksen kasaan, tajusin, että tämä on juuri sellaista käsillä tekemistä, jota olen kaivannut ja jota voi tehdä apupuutarhurin kanssa vaappupajan vieressä.

Metallilanka, vahapohjuke ja pieni sähköinen taika

Jotta vahapohjuke saadaan kiinnitettyä tukevasti, kehään vedetään ohut metallilanka. Lepaalla oli tehty tähän tarkoitukseen omia työkaluja — ja veikkaan, että apupuutarhurin kanssa teemme samanlaiset kotiin.

Vahapohjuke kiinnitetään lämmön avulla metallilankoihin. Lämpö tuotetaan sähköllä, ja kun vahapohjuke “sulaa kiinni”.

Ja tästä alkaa mehiläisten oma työ: ne muokkaavat vahapohjukkeen täydellisiksi kennoiksi, joihin ne varastoivat hunajaa, siitepölyä ja kasvatettavia toukkia. Se on heidän taidonnäytteensä — meidän tehtävämme on vain rakentaa hyvä pohja.

Ritilikkö ja pesän eri “osastot”

Pesän kerrosten väliin tulee ritilikkö, joka pitää emon omalla alueellaan. Näin hunajantuotanto ja muninta pysyvät siististi erillään. Pesä on kuin pieni tehdas, jossa jokaisella on oma työpisteensä.

Alin kerros on erilainen: siinä on lentoaukko, josta mehiläiset kulkevat sisään ja ulos. Ihan pohjalle voidaan laittaa myös levy, josta seurataan varroapunkkien määrää. Varroapunkeista kerron myöhemmin lisää — se on oma tarinansa.

Mitä opin tästä vaiheesta?

Kehien rakentaminen avasi minulle uuden näkökulman mehiläisten maailmaan. Me rakennamme rungon — mutta mehiläiset tekevät siitä elävän, hengittävän kokonaisuuden. Jokainen valmis kehä tuntuu pieneltä lupaukselta tulevasta.

Rakastatko sinäkin tällaista pientä näpertelyä, jossa kädet tekevät ja mieli rauhoittuu?

Pöydällä pino rimoja valmiina kehyksiksi.

Työkalu rimojen tukemiseen metallilankojen asennuksessa 🐝

Kehä koottuna ja naulat asennuksessa.

Lähikuva kehyksen naulaamisesta.

Metallirenkaat paikoillaan kehyksen päädyssä ennen lankojen pujotusta.

Kehän päätyreikiin tulevat metallirenkaat ennen lankojen pujotusta.

Kehyksen metallilangat paikoillaan ja valmiina kiristettäväksi.

Sähkö johdetaan tukilankojen läpi, jotta vahapohjuke kiinnittyy kehyksen lankoihin.

Kehä valmiina: vahapohjuke kiinnitetty ja tukilangat näkyvissä.

Laatikko täynnä valmiiksi koottuja kehiä.

Kaksi pesäkerrosta ja niiden välissä erotteluritilikkö.

Ritilän rakenne lähietäisyydeltä kuvattuna.

Pesän alin osa, johon muut kerrokset asetetaan.

Rikkaruohoista ravinteikasta multaa – näin aloitat palstaviljelyn ja rakennat elinvoimaisen kasvualustan

Uuden palstan alku voi näyttää hurjalta: maassa rehottavat ohdakkeet, juolavehnä ja muut sitkeät rikkakasvit. Moni yllättyy siitä, kuinka paljon kasvustoa pieneltäkin alueelta kertyy – kuten tässä tapauksessa, jossa säkkiin mahtui 200 litraa kitkettyjä rikkaruohoja. Mutta rikkaruohot eivät ole pelkkää jätettä. Oikein käsiteltynä ne ovat arvokasta raaka-ainetta, josta syntyy ravinteikasta multaa ja elinvoimaista maaperää.

Lämpökompostorin sisällä käy täysi elämä: kompostimassa kuumenee ja mikrobit tekevät työtään, lämpömittari näyttää prosessin voiman.

Kompostointi muuttaa rikkaruohot voimamullaksi

Kun rikkakasvit kerätään ja kompostoidaan oikein, niiden sisältämät ravinteet palautuvat takaisin maahan. Kompostissa lämpö nousee niin korkeaksi, että siemenet ja juurenpalat menettävät elinvoimansa. Lopputuloksena syntyy tummaa, murumaista multaa, joka parantaa maan rakennetta ja ruokkii lieroja sekä muita maaperäeliöitä.

Kompostiin voi lisätä:

• kitkettyjä rikkaruohoja
• ruohonleikkuujätettä
• kasvien perkuujätteitä
• sanomalehteä ja pahvia hiilen lähteeksi

Kun komposti saa rauhassa kypsyä, se muuttuu arvokkaaksi maanparannusaineeksi, joka tekee palstasta kuohkean ja helppohoitoisen.

Ravinteikas kompostimulta kasvattaa persiljan vahvaksi ja aromikkaaksi – eloperäinen maa tekee yrteistä yllättävän elinvoimaisia.

Suunnittele ensimmäiset kylvöt ja istutukset

Kun maa alkaa elpyä, on aika suunnitella, mitä haluat kasvattaa. Aloittelijalle sopivat erityisen hyvin:

• peruna – varma ja helppo, tukahduttaa rikkaruohoja
• kesäkurpitsa – tuottaa runsaasti vähällä vaivalla
• pavut – sitovat typpeä ja parantavat maata
• salaatit ja yrtit – nopeita ja palkitsevia

Samalla kannattaa istuttaa muutama monivuotinen marjapensas, kuten:

• mustaherukka
• karviainen
• pensasmustikka

Ne tuovat palstalle rakennetta ja varmaa satoa vuosiksi eteenpäin.

Näin käytät oman palstan satoa tuoreena ja talvella

Kun sato alkaa kypsyä, siitä saa helposti:

• tuoreita salaatteja ja raasteita
• pastakastikkeita ja wokkeja
• tuorepestoa yrteistä

Talvea varten voit säilöä:

• kesäkurpitsaa ja porkkanaa raasteena pakastimeen
• yrttejä kuivattuna
• marjoja kokonaisina tai soseena

Oman palstan sato on paitsi maukasta myös edullista ja ekologista – ja jokainen itse kasvatettu kasvi maistuu aina paremmalta.

“Kesän maut talteen: raasteita, yrttejä ja marjoja talven varalle.” 

#kotitarveviljely #palstaviljely #uudenpalstanalku #nodig #kateviljely #kompostointi #maaperä #multavuus #urbanfarming #pihapuutarha

Johdanto mehiläishoidon juttusarjaan – matkani kurssilta pesän perustamiseen

Aloitan uuden juttusarjan mehiläishoidon peruskurssista ja omasta matkasta kohti ensimmäistä pesää. Pilkon kokemukseni pieniin, helposti luettaviin osiin – luvassa on oivalluksia, käytännön vinkkejä ja tarinoita kurssipäivien kulisseista.

Viisi kurssipäivää, jotka muuttivat kaiken

Kuvapankissani odottaa valtava määrä mehiläishoidon kuvia ja muistiinpanoja viime vuoden Mehiläishoidon peruskurssilta sekä syksyn emomehiläismaidon kosmetiikkakurssilta. Vuoden takainen niskavamma ja sitä seurannut leikkaus veivät voimat niin, että moni ihana asia jäi kirjoittamatta blogiin – mutta nyt on aika korjata se.

Sen sijaan että tekisin yhden jättimäisen romaanin, pilkon kokemukseni pienempiin, helposti luettaviin juttupaketteihin. Näin pääset mukaan kurssipäivien tunnelmaan pala kerrallaan, ja voin samalla kertoa siitä, mitä opin mehiläisistä, pesän hoidosta ja omista oivalluksistani.

Tutkimme pesää rauhassa, ja jostain syystä iso mehiläisjoukko päätti pitää torikokouksen juuri minun selässäni. Muilla ei ollut juurikaan ylimääräisiä matkustajia – ilmeisesti olin päivän “makein” kohde, vaikka hajusteita en käytä. Ehkä mehiläiset vain tunnistavat hyvän tyypin.

Miten kaikki alkoi?

Lähdin Lepaalle HAMI:n Mehiläishoidon peruskurssille lähes nollatiedoilla. Tiesin mehiläisistä lähinnä sen, että ne ovat kauniita, tärkeitä pölyttäjiä ja että perheemme kuluttaa hunajaa enemmän kuin kehtaan myöntää.

Matka Porista Lepaalle on 2,5 tuntia, ja minulla on aina sama rituaali: pysähdyn aamiaiselle siihen yhteen huoltoasemaan, jossa on hotellitasoinen aamiainen 9,50 eurolla. En saa syötyä heti herättyäni, joten tämä pysähdys on pelastus – muuten olisin nälkäinen jo ennen lounasta.

Kurssipäivät olivat intensiivisiä. Teoriaa, käytännön harjoituksia, keskusteluja ja oivalluksia. Ryhmä oli ihanan kirjava: mukana oli jopa alakoululainen, joka oli jo lukenut mehiläiskirjoja enemmän kuin moni aikuinen. Hän toi päiviin valtavasti iloa ja uteliaisuutta.

Lähikuva emomehiläiskennosta, joka poistetaan, jotta pesään ei synny kilpailevaa emoa ja parveilua. Tällä kertaa mehiläiset eivät kerääntyneet kuvaan – ehkä ne olivat edelleen selkäni “torikokouksessa”.

Muutamasta kurssikerrasta olen jo kirjoittanut, niihin pääset näistä linkeistä.

Mehiläisistä yleisesti

Hukkasin emon

Miksi en vielä viime vuonna ottanut omaa pesää?

Kurssi oli hyödyllinen ja inspiroiva, mutta en silti uskaltanut ottaa omaa pesää. Moni muu uskalsi. Tänä vuonna menen kurssille uudestaan apupuutarhurini kanssa – ja nyt otamme pesän.

Pesä tulee mökille, ei kaupunkiin. Vaikka mehiläispesiä on katoilla ja kaupunkipuutarhoissa, en halua säikäyttää lapsiperhe-naapureita. Ehkä myöhemmin, kun lapset ovat isompia.

Kaksi mehiläistä juttelemassa tuoreiden kennokennojen päällä – hunaja kiiltää kirkkaana ja työ jatkuu saumattomana yhteistyönä. Näillä kahdella oli selvästi tärkeä palaveri meneillään, ja tällä kertaa he eivät pitäneet kokousta selässäni.

Mehiläishoito ei ole vain hunajaa ja kukkia

Pesillä pitää käydä säännöllisesti, vähintään 9 päivän välein. On tarkistettava:

• onko uutta sukupolvea tulossa

• onko pesässä ahdasta ja parveilun riski

• tarvitsevatko mehiläiset lisäruokaa

• onko emokennoja, jotka pitää poistaa

• täyttyvätkö kehät ja tarvitaanko uusia kerroksia

Hyvänä hunajavuotena pesätorni voi olla yllättävän korkea. Onneksi apupuutarhurini on pitkä ja vahva – itse olen vahva, mutta pituutta ei ole siunaantunut.

Mehiläishoitoon tarvitaan myös melkoinen määrä tarvikkeita: puku, savutin, pesät, kehät, pohjukevahat, varroatorjunta, linko… lista on pitkä, mutta innostus vielä pidempi.

Kevään linnunpönttötalkoot – näin syntyy 20 uutta pönttöä pihapiirin linnuille

Kevät käynnistyi meillä linnunpönttötalkoilla, kun pihassa sahattiin aihiot peräti kahteenkymmeneen uuteen pönttöön. Näin valmistelimme pöntöt eri lintulajeille – yhdessä tehden ja keväästä nauttien.

🌱 Kevät käynnistyy pönttöpuuhilla

Kevään linnunpönttöprojektin alku: lautakasat odottamassa sahausta ja pönttöaihioiksi pääsyä.

Kevät toi meille tänä vuonna mukanaan innostavan projektin: linnunpönttötalkoot. Olin ostanut jo edellisenä syksynä ison määrän erilevyisiä lautoja pönttöjä varten, mutta tammikuinen niskavamma siirsi suunnitelmia. Laudat odottivat kärsivällisesti autotallissa – kunnes tänään lämpötila nousi plussalle ja oli aika kaivaa katkaisusaha esiin.

Vettä tihutti välillä, mutta ei haitaksi asti. Kevät tekee tuloaan, ja sen huomaa myös siitä, miten mielellään tarttuu taas puutöihin.

Katkaisusaha lauloi ja pönttöjen seinäosat valmistuivat sarjatyönä – kevättalkoiden tehokkain vaihe.

📏 Oikeat mitat oikealle linnulle

Jotta jokainen pönttö palvelee juuri sitä lintulajia, jolle se on tarkoitettu, käytän aina apuna Juha Laaksosen kirjaa Pihan linnut ja pöntöt. Kirjan sivulta (s. 222) löytyy selkeä taulukko, jossa on:

• pöntön korkeus

• sisätilan halkaisija

• lentoaukon etäisyys katosta

• suositeltu ripustuskorkeus

Näiden mittojen avulla pöntöistä tulee toimivia ja turvallisia – ja linnut ottavat ne huomattavasti todennäköisemmin käyttöön.

Puutarhakeinun istuimelle pinotut pönttöosat odottavat kokoamista – kevätpuuhien lämminhenkinen hetki.

🔨 Sarjatyönä syntyy tehokkaasti

Tällä kertaa sahattavaa riitti. Tai oikeastaan puolisoni sahasi, ja minä mittasin ja pidin lautoja paikoillaan. Teimme sarjatyönä aihiot kahteenkymmeneen uuteen pönttöön, mikä nopeutti työskentelyä huomattavasti.

Nyt kaikki runko-osat ovat valmiina, ja vain katot puuttuvat. Kun ne on tehty, pääsen ruuvaamaan pöntöt kasaan omaan tahtiin.

🤝 Yhdessä tekeminen on kevään parasta antia

Pönttöjen rakentaminen on meille myös mukavaa yhdessäoloa. Kun apupuutarhurini on autotallissa vaappupajallaan tai korjaamassa polkupyöriä, minä voin samalla ruuvailla pönttöjä kasaan. Kevätpuuhat ovat parhaimmillaan juuri tällaisia: rauhallista tekemistä, jossa syntyy jotain hyödyllistä ja iloa tuottavaa.

🐦 Kohta pöntöt pääsevät paikoilleen

Kun pöntöt ovat valmiit, ripustamme ne eri puolille pihaa ja lähimetsikköä. On aina yhtä palkitsevaa seurata, miten nopeasti linnut löytävät uudet kodit – ja miten kevät herää eloon pönttöjen ympärillä.